Jos minulta kysyttäisiin, tunnenko herra Pirkkosen, vastaisin, että olen nähnyt hänet mutta en koskettanut. Muistan Pirkkosen lapsuuteni ajalta. Muut pojat väittivät hänen syntyneensä ilman luita ja hän oli kumiukko, luuton muumio huoneensa nurkassa. Muistan hänen totiset kasvonsa, kun pyysimme häntä kavereiden kanssa pihalle leikkimään. Kaikki pojat kurkkivat olkani takaa nähdääkseen kumiukon, joka tosiasiassa pysyi pystyssä ja näytti hyvinvoivalta. Mutta hänessä oli jotain mitä me emme ymmärtäneet. Se oli jotain alkukantaista, enkä osannut kiinnittää tai sanoa sitä lapsena. Keskityin tuijottamaan hänen kasvojaan jotka eivät olleet iloa ja naiiviutta täynnä, vaan totiset ja kovia kärsineenn aikuisen kasvot. Me hämmennyimme, mutta emme pelänneet häntä. Hän kieltäytyi, mutta huomasin hänessä tietyn vastakkaisasettelun, mieli sano ei, keho kyllä. Emme nähneet häntä vuosiin paitsi koulun päätösjuhlissa hän haki todistuksen ja poistui paikalta. Hän kävi kotikoulua.

Peruskoulun loppuun mennessä näin häntä yhä harvemmin, mutta paikallinen sanomalehti oli alkanut julkaista hänen tekstejään. Hän aloitti kirja-arvosteluista mutta siirtyi teräviin kolumneihin, jotka ruotivat moraalisen selkärangan katkeamista sekä valtion harjoittamaa kyynistä sosiaalipolitiikka. Olin jo työelämässä ammattikoulun jälkeen kun television keskusteluohjelmassa Pirkkonen latasi puolentunnin verran kärkeviä lausuntojaan Suomen moraalin, etiikan ja henkisen kasvun rappiosta. Hämmentyneet katsojat ja studiovieraat keskeyttivät ohjelman. Pirkkonen lukittiin, hiljennettiin puhumalla, mutta ei uhkailemalla. Näin Pirkkosen sen jälkeen kahdesti: ensin hänen lapsuudenkodissaan lukemassa kirjaa ikkunan äärellä. Toisella kertaa näin Pirkkosen istumassa puistonpenkillä. Olin kaupungin puistotyöntekijä ja siinä töiden lomassa istuin hetkessä hänen viereen ja kysyin tunsiko hän minut vielä. Hän muisti. Muistan tuosta lyhyestä keskustelusta vain hänen jäähyväissanat: "Tunsin polttavaa tarvetta kertoa totuus. Se vainoaa minua. Velvollisuus voi käydä kohtaloksi. Luut murenevat mutta mieli ei. Näkemiin ja hyvästi." En nähnyt häntä sen jälkeen, mutta valtakunnallinen underground-lehti julkaisi hänen kolumnejaan vielä vuosia tapaamisemme jälkeen. Hän sai aikaan suuret sosiaalipolitiikan uudistukset ja auttamisesta tuli velvollisuuden sijasta kanssakäymisen muoto. Poliittinen eliitti yritti hiljentää hänet vetoamalla egoististen tekojen yhteiseen hyvään, mutta kansanjoukko seisoi hänen takanaan. Hän kirjoitti ja kirjoitti, kunnes viimeisessä kolumnissaan hän kertoi kulleen. Ja hän olikin.

Hän nojasi kuollessaan tietokoneensa ruutua vasten. Hän oli saanut kirjoitettua tietokoneeseen: " Mieli tyhjä. Aika mennä."