”Ei ei meillä ole lapsia.”

Olen aina saanut vastata tuohon kysymykseen. Tämäkään juhlatilaisuus ei poikennut muista tilaisuuksista. Minä ja vaimoni, 24 vuotta naimisissa, lapseton ja vajaakykyinen pariskunta. Huutoa ja tappelua, sehän kuuluu asiaan. Minä pankkiiri, hän lääkäri. Me olemme tässä porvarillisessa valojuovassa kuin natsijohtajat Nürnbergissä. Meillä ei ole lapsia, olisin halunnut mutta vaimoni ei. Hänhän sen päättää. Me olemme vaimoni kanssa valkoihoisia ja rikkaita ja meillä on afrikkalainen siivooja, pyykkäri, autonpesijä, ruuanalittaja, lapsenvahti, rakastaja. Olen aina pitänyt hänestä. Vapaa-ajallani tuumailen mitä hän ajattelee ja miten hän näkee asiat niin kuin me näemme. Miksi hän on meidän alainen, miksi emme kättele, miksi emme tervehdi tosissamme vaan siksi, että etiketti ja yleinen sääntö vaativat moitteetonta suhdetta alamaisiinsa.

Mutta oma mielenkiintoni oli vain pisara siitä, miten vaimoni ajatteli hänestä. Vaimoni kadehtii hänen kaakaonhohtavaa ihoansa, hänen tummia kulmakarvojaan ja atleettisuuttaan. Vaimoni vihaa häntä. Hän ei voi sietää häntä, hän haluaa hänet pois silmistään. Mutta vaimoni ei kykene siihen, koska sairaalloinen mieli ohjaa hänen toimintaa. Hän rakastaa ja vihaa näkemäänsä, hän tuhoaa ja luo kaiken, mitä ympärillämme on. Hän kehuskelee, kuinka monta potilasta hän on lähettänyt kylmään mielisairaalaan, jota johtavat markkinatalouden kiertävät sukkulat. Hän vahtii ja kontrolloi kaikkea, minä olen hänen kontrollissaan, hän ei voi elää ilman täydellistä kontrollia muihin ihmisiin. Hän on Jumala, ja minä rakastan ja vihaan häntä. Hän repii ja raatelee. Mutta hän ei halua lasta kanssani. Me rakastelimme joskus kauan aikaa sitten, ennen kuin aloin muistamaan. Enää me emme rakastele, me tyydytämme toisemme ja nautimme irstaasta ja dekadenttisesta suhteesta toisiimme. Viskin ja savukkeen tuoksu kietoutuvat ympärillemme kuin pirun pikkusormi

En enää halua lasta. Pelkään itseäni ja vaimoani. Omassa lapsessani näkisin piirteet itsestäni ja vaimostani ja en voisi sietää sitä. Vaimoni narsistisuus repii mieleni ja ruumiini palasiksi, enkä ole hengittänyt vuosiin. Elämä on linnun pitämistä häkissään ikkunalaudalla. Me olemme kaikki tuhkaa ja samettia, me olemme vihaa ja rakkautta. Minä rakastan vaimoani ja vaimoni minua. Me emme häpeä vihaamme toisiamme kohtaan. Me emme kaipaa vapautta. Minä en kestä enää yhtään juhlaa vaimoni ystävien kanssa. Minä en kestä enää yhtään tapaamista hirviön kanssa. Minä haluan ulos ja pysyä sisällä.